Mikä päivä!

 2021

Miten voikaan elämä muuttua silmänräpäyksessä, ja toisaalta miten paljon hyvää tuuria voikaan yhteen päivään mahtua. Perjantai 29.1.2021 alkoi hyvissä merkeissä, kun pitkään jatkuneiden yt-neuvottelujen jälkeen kuulin saavani pitää työni. Mahdollisuudet olivat 50/50. Ruokatunnilla ajoin hakemaan pullon kuohuvaa ja sovin vanhempieni kanssa, että kilistetään laseja illalla ja jään koirien kanssa heille yöksi.

Muuten päivä sujui normaalisti, mutta työn jälkeen olin tavallista väsyneempi. Ajattelin että mikäs ihme tuo on, kun pitkään jatkunut stressi helpottaa, ja oikaisin sohvalle ennen agility-treeneihin lähtöä.

Matka hallille taittui normaalisti, jopa se ulosajoista tunnettu tien 51 Pedersin suora. Lämmittely muutaman aseteen pakkasessa treenihallin viereisellä niityllä meni niin kuin yleensäkin. Moikkasin kouluttajat, vaihdoin kengät, otin paksuimman takin pois ja tutustuin nuorelle koiralle sopivaan muutaman esteen sarjaan - kaikki täysin normaalia. Suoritettiin Twistin kanssa ensimmäiset esteet ja luulen, että tein jonkun ohjausvirheen. Sekin oli aivan tavallista, otetaan vaan kohta uudestaan.

Sitten jokin muuttui. Kahden askeleen verran jalkapohja tuntui puutuneelta, enkä voinut laskea täyttä painoa jalalle. Ensin alkoi krampata pohjetta, sitten koko säärtä. Huusin tuskaisesti, että kramppaa, ja kävin maahan istumaan. Seuraavassa hetkessä kaikki jalan lihakset kramppasivat reittä myöten, ja huusin entistä kovempaa: sattuu sattuu sattuu, sattuu ihan #&%#!!! Kun ymmärsin, että menetän tajuntani, olin siitä valtavan helpottunut, voisi jopa sanoa onnellinen, ettei sellaista kipua tarvitse tajuissaan sietää.

Seuraavat asiat olen kuullut jälkikäteen, eikä minulla ole niistä mitään muistikuvaa. Jotakuinkin seuraavalla tavalla asiat etenivät. Kouluttajat totesivat heti alusta asti, ettei nyt ole kyseessä mikään tavallinen kramppi. Onneksi he ymmärsivät, mistä on kyse, osasivat ensiavun ja soittivat ambulanssin. Kouristin noin kolme minuuttia, jonka jälkeen heräsin. Erittäin fiksusti kouluttajat kysyivät minulta, tunnistanko heitä ja tiedänkö missä olen. Vastaus kumpaankin kysymykseen oli ei. Pystyin kävelemään tuolille. Toinen kouluttaja jäi seurakseni, toinen varmisti, että seuraavat koulutettavat odottavat ulkona. Ambulanssi tuli nopeasti ja kävelin sinne itse. Onneksi koirani oli niin kiltti, että se oli ollut helppo ottaa kiinni, eikä se esimerkiksi puolustanut minua tai lähtenyt karkuun.

Jossain vaiheessa ambulanssin ollessa vielä treenihallin pihassa avasin silmäni ja ihmettelin, miksi minä siinä makaan. Minulta kysyttiin peruskysymyksiä, taisin vastata niihin hitaasti, kun olin niin hämmästynyt. Osasin kuitenkin vastata kaikkiin oikein, nimeä, aikaa ja paikkaa, henkilötunnusta ja presidenttiä nyt ainakin kysyttiin, ja vähitellen muistin tapahtumien kulunkin. Kouluttajat olivat luvanneet huolehtia Twististä, ja yritin sopertaa, että toinen koira on autossa. Toisella tai kolmannella yrityksellä minua ymmärrettiin, ja ensihoitaja kävi tarkistamassa ja toteamassa, että Tera tosiaan on autossa. Ensihoitajat soittivat äidille, jolla oli aluksi vaikeuksia sisäistää, mitä on tapahtunut ja että tapahtunut on niin vakavaa, että oikein ambulanssia tarvitaan.

Olin unelias koko matkan Jorviin. Välillä tiesin missä mennään, välillä en. Jossain vaiheessa sairaalassa ollessani virkistyin ja uskon laittaneeni perheelle viestiä, että ensiavussa ollaan. Luulen myös kertoneeni, että kohta varmaan pääsen pois, kun olo on niin pirteä ja hyvä, tai sitten vain ajattelin sitä. Ihminen voi kuvitella kaikenlaista, ja olla niin kovin väärässä.

Lääkäri teetti kaikenlaisia neurologisia testejä. "Tee näin, joo-o, tee noin, hyvä, ja sitten vielä tuolla tavalla, ahaa, kiitos. Otetaan tsipadui- ja simsalabim-kuvat, ja sitten voi alkaa kysyä paikkaa osastolta". "Kuvauksia? Paikka osastolta? Enkö pääsekään kotiin, vaikka voin jo ihan hyvin?" Ja sitten minua vietiin omasta mielestäni aika nopeaan tahtiin. Yhden laitteen luona hoitaja huikkasi iloisesti "Moi Aila! Kiva nähdä sua, mutta täällä vaan on tylsä törmätä tuttuihin", hän suurin piirtein sanoi. Nolotti, kun hän joutui kertomaan minulle nimensä. Ei, eihän me itse olla kouluajoista miksikään muututtu, vain ihmiset ympärillämme muuttuvat. Kysyttiin, pääsenkö itse siirtymään sängystä kuvausalustelle (tietenkin pääsen, mitä nyt sellaista kysellään) entä takaisin sänkyyn (höh, minähän olen hyväkuntoinen ja liikkuva ihminen).

Kuvausten jälkeen kerrottiin, että nyt minut viedään neurologiselle osastolle. Siellä minut toivotettiin ystävällisesti tervetulleeksi, ja minulle tuli heti turvallinen olo. En muista missä välissä laitoin viestiä, että jään yöksi sairaalaan. Yksi yö osastolla oli oletukseni. Ei tullut pitämään paikkaansa

2022

Voihan korona ja Omikron-variantti. Ei olla uskallettu vanhempien kanssa käydä juuri missään, kun se on niin helposti tarttuva. Odotan edelleen lupaa saada kolmas koronarokotus, koska valkosoluarvot ovat olleet liian matalalla, ettei sitä vielä voi minulle antaa. Treeneissä käydään, äiti käy kaupassa korkeintaan kerran ja isä myös kouluttamassa.

Eilen oli omien nuppiemme takia poikkeuspäivä. Sisko ja hänen miehensä kävivät meillä kylässä, ja oli ihanaa nähdä heitä pitkästä aikaa. Myöhemmäksi oltiin saatu kutsu ystäviltä mennä heille syömään. Mietittiin suurin piirtein katseiden vaihdon verran, ennen kuin päätettiin vastata kutsuun positiivisesti, kun tiedetään heidän elävän mahdollisimman korona-turvallisesti. Niin oli mukavaa jutella yhdessä, istua rauhassa ja syödä hyvää ruokaa, että aika vaan hujahti. Kiitos ihanasta päivästä!